Museon tarina
Mekaanisen Musiikin Museo Historia - Mekaanisen Musiikin Museo

Mekaanisen Musiikin Museo - tarina kaiken takana

Mekaanisen Musiikin Museo syntyi Liisa ja Jürgen Kempfin rakkaudesta antiikkiin ja musiikkiin. Kaikki lähti sattumasta, sillä eräänä päivänä Liisa huomasi vanhan kaappigramofonin saksalaisen divarin ikkunassa. Laite oli oikeastaan sangen ruma, mutta Liisa vihjaisi siitä kuitenkin miehelleen Jürgenille ja laite löysi tiensä heidän kotiinsa.

Kuten tämäntapaisissa kertomuksissa usein käy, yksi asia johti toiseen ja jonkin ajan kuluttua kaappigramofoni sai kaverikseen huutokaupasta hankitun torvigramofonin. Kipinä oli syttynyt, otti tuulta alleen, leimahti, eikä enää koskaan sammunut.

Harrastuksen alkuvaiheessa pariskunta osti, korjasi ja myi gramofoneja ja muita mekaanisia musiikkilaitteita. Vaivihkaa toiminta muuttui keräilyksi ja pian Kempfien talo oli niin täynnä soittimia että asuminen alkoi tulla ahtaaksi.

museon historia

Tarinan alkusoitto

Jotta päästään aivan alkuun, joudutaan menemään hiukan ajassa taaksepäin, aina vuoteen 1960. Tuolloin – ajan hengen mukaan – sattui, että saksalaisesta Jürgenistä ja suomalaisesta Liisasta tuli kirjeenvaihtokavereita. 
 
Kolmen vuoden kirjoittelu meren yli johti siihen, että tuolloin armeijassa panssariupseerina työskennellyt Jürgen tuli käymään Helsingissä ja se oli välittömästi menoa. Nuoripari oli kolmen päivän kuluttua kihloissa ja kolmen kuukauden päästä naimisissa. Mikrobiologiaa Helsingin yliopistossa opiskellut Liisa muutti Jürgenin mukana Saksaan eikä mennyt kauaakaan, kun perheeseen syntyi Pawel-poika.

Rytmi vaihtuu

Joskus elämä ottaa odottamattomia käänteitä. Niin kävi nytkin kun Jürgenin armeijaura päättyi äkillisesti työtapaturmaan ja Kempfien oli pakko miettiä uutta tapaa ansaita elantonsa.

Molempien hyvä kielitaito avasi kuitenkin mahdollisuuksia ja Jürgenin armeijauralta karttuneet johtamis- sekä henkilöstötaidot olivat selkeä vahvuus. Liisa taas oli pyörittänyt aiemmin pientä antiikkiliikettä ja hänen kokemuksensa liiketoiminnan ja asiakaspalvelun saralta laajensivat myös horisontteja perheen ollessa uuden edessä.

Osaamista siis oli ja harrastuksen myötä kuin varkain kertynyt seitsemänkymmentä musiikki-instrumenttiä käsittävä kokoelma suorastaan huusi pienen museon perustamista. Enää puuttui vain päätös ja paikka. 1970-luvulla Saksassa toimi useita mekaanisen musiikin museoita, joten siellä kilpailu olisi ollut kovaa, mutta Suomessa sen sijaan ei ollut vielä ainoatakaan.

Sävelestä toiseen

Kaksi kesää Liisa, Jürgen, Pawel ja perheen koira kiersivät Kleinbussillaan ympäri Suomea ja etsivät paikkaa tulevalle museolleen. Lopulta onni potkaisi kun Savossa sijaitseva Tuusniemen kunta tarjosi heille vanhaa kansakoulua vuokralle.

Vierähti vielä kaksi vuotta lisää, kun perhe keräsi rahaa muuttoon ja museon avaamiseen. Kekseliäät Kempfit saivat kuitenkin tarvittavat varat kasaan valmistamalla noin 250 kopiota torvigramofoneista ja myymällä niitä saksalaisilla kirpputoreilla, missä laitteet kävivät kaupaksi kuin kuumille kiville. 
 
Kun kaikki oli valmiina muuttoon, sekä perhe, kodin irtaimisto että koko instrumenttikokoelma ahdettiin 22 metriseen rekkaan ja 3.5.1981 Kempfit vihdoin kurvasivat Hiilahden kyläkoulun pihaan. Pienen rakentelun jälkeen museo oli valmis kesäkuun puolivälissä ja sai aloitusluvan heinäkuun alussa.
Aluksi museon käytössä oli yksi 90m²:n kokoinen luokkahuone ja Tuusniemen kunnalta lahjaksi saadut kolme tienvarsikylttiä, jotka pystytettiin Kuopio-Joensuu -tien varteen. Museon ensimmäinen asiakas löysi paikalle jo seuraavana päivänä, mutta pääsymaksua häneltä ei peritty, sillä museolta puuttui virallinen toimilupa. Ensimmäisen puolen vuoden aikana museossa vieraili 350 kävijää.

Sointukulku kiihtyy

Pienessä savolaiskylässä sijaitseva eksoottinen, Pohjoismaissa ainutlaatuinen museo ja sen persoonalliset opastukset herättivät jo ensimmäisenä kesänä paljon kiinnostusta. Liisa ja Jürgen kuitenkin tiesivät, että museon saattaminen ihmisten tietoisuuteen olisi valtava urakka, joten he alkoivat määrätietoisesti rakentaa suhteita vaikutusvaltaisiin ihmisiin ja etsiä museolle tukijoita. 
 
Tehty työ kantoi hedelmää ja museo sai monia intellektuelleja ystäviä, joiden piirissä sana alkoi leviämään. Sijaintinsa sekä teemansa vuoksi museosta tuli melkoinen herkkupala myös tiedotusvälineille, mikä auttoi maineen luomisessa.

Kahden toimintavuoden kuluttua Kempfit ostivat koko koulun ja toiminta vakiintui. Museon kokoelma kasvoi ja lisätilan tarpeessa tehtiin hiukan muutoksia. Ensimmäisenä kaatui museon ja perheen olohuoneen välinen seinä, seuraavana hävisi vanhempien makuuhuoneen seinä.

Palvelukin kehittyi, kun museon yhteyteen avattiin kahvila, missä tarjoiltiin Liisan valmistamia, suussa sulavia herkkuja, kuten kotitekoisia vohveleita ja saksalaista juustokakkua. Kahvilasta tuli niin suosittu, että museon liikevaihto nousi sen myötä 20 prosenttia.
Museon opaste

Tempon muutos

Mekaanista musiikkia haluttiin kuitenkin tehdä vielä tunnetummaksi, joten vuonna 1985 Kempfit järjestivät posetiivijuhlan Joensuussa yhdessä kaupungin kanssa. Tapahtuma oli valtaisa menestys ja sen myötä muutkin alkoivat kiinnostua museosta. Myös tarjouksia uusista tiloista alkoi sadella, mutta Varkauden kaupunki vei lopulta voiton ehdotuksella, josta vain ei voinut kieltäytyä ja niin entinen vanhainkoti sai uudeksi asukkaakseen Mekaanisen Musiikin Museon.

Musiikki-instrumenttien määrä oli kasvanut 70:stä jo 110:een soittimeen ensimmäisten seitsemän toimintavuoden aikana ja kokoelman oli nähnyt jo lähes 100 000 vierasta. Tuusniemen vuodet olivat antaneet museolle mainion alun ja Varkaudessa kehitys jatkui valtakunnalliseksi matkailukohteeksi.

Aprillipäivänä, vuonna 1988, Mekaanisen Musiikin Museo avasi ovensa Varkaudessa ja toimii edelleen samassa rakennuksessa puiston ympäröimänä. Museon seitsemän salia lohkaisevat 800m² rakennuksen hulppeista 1 200m²:sta, muissa tiloissa sijaitsevat verstaat ja varastot. Pian muuton jälkeen museo valittiin Suomen parhaaksi matkailukohteeksi!

Musiikki voimistuu

Nykyään museossa on esillä todella laaja kokoelma, mikä käsittää yli 400 mekaanista soitinta ja muuta esinettä aina 1850-luvulta nykypäivään asti. Huippuvuosina museossa on käynyt yli 40 000 vierasta ja vuodesta toiseen vieraat löytävät tiensä Mekaanisen Musiikin Museon kokonaisvaltaiseen elämykseen.

Yli neljä vuosikymmentä Mekaanisen Musiikin Museon ihmeet ja laitteet joita et koskaan olisi uskonut edes todeksi, ovat sykähdyttäneet vieraitamme, joita edelleen palvelemme perheyrityksen arvoin. Jokainen vieras saa värikkäällä opastuskierroksella ikimuistoisen kokemuksen mekaanisten soitinten maailmasta ja täältä lähdetään vain hymy huulilla.

Huikea tietotaito mekaanisista musiikki-instrumenteista, niiden korjaamisesta ja rakentamisesta on edelleen ainutlaatuista Pohjoismaissa. Museo on selvinnyt lamavuosista, pandemiasta ja muista kriiseistä kovalla työllä, sisulla ja suurella sydämellä, mutta ennen kaikkea rakkaudesta sen vieraisiin ja musiikin mekaanisiin ulottuvuuksiin.

Ihmiset kaipaavat aina ikimuistoisia, ainutlaatuisia kokemuksia ja kohteita – yksi sellainen on eittämättä Varkaudessa edelleen sijaitseva Mekaanisen Musiikin Museo.
 

Mekaanisen Musiikin Museon perustaja - Jürgen Kempf (1943–2019)

Jürgen Kempf

Mies, posetiivi ja papukaija

Kun Jürgen Kempf kuoli 76-vuotiaana nopeasti edenneeseen syöpään marraskuussa 2019, Mekaanisen Musiikin Museosta ja koko Varkauden kaupungista tuli hetkessä vähän tylsempi ja rauhallisempi paikka.
 
Museon vieraat ja varkautelaiset muistavat värikkään saksalaisen, joka paitsi toi perheineen Mekaanisen Musiikin Museon Suomeen, myös ihastutti ja vihastutti ihmisiä kärkevillä kannanotoillaan sekä monilla tempauksillaan.
 
Esimerkiksi Jürgenin 1990-luvun alussa keksimä Suomen positiivisin henkilö -palkinto eli vuosikausia, ja sen ehtivät saada lukuisat valtakunnallisesti tunnetut ihmiset. Palkinto toi mainetta myös Varkauden kaupungille. Idea positiivisuuspalkinnosta oli itse asiassa niin hyvä, että se on kopioitu jo kymmeniin muihin paikkoihin.

Ideanikkari ja showmies

Jürgenin kehittämiä Posetiivifestivaalejakin pidettiin muutamia kertoja Varkaudessa sekä myös Hämeenlinnassa, Tallinnassa ja Tartossa. Jürgen pulppusi niin paljon suunnitelmia, että omalla perheelläkin oli toisinaan vaikea pysyä niiden perässä. Energisen miehen tapa toimia oli mieluummin eilen kuin huomenna. Se näkyi kaikessa, mitä hän teki. 
 
Jürgen vihasi vääryyttä, kateutta, korruptiota ja rasismia. Jos hän näki sitä, ryhtyi hän heti vastatoimiin ja lähti liikkeelle posetiivin sekä Iivo-papukaijansa kanssa. Iivo istui vapaana Jürgenin olkapäällä. Kerran se lennähti kesken esityksen Varkauden Citymarketin katolle. Mitäpä muuta mies, jolla oli mittarissa ikää jo yli 70 vuotta, olisi tehnyt kuin kiivennyt hakemaan lintunsa katolta takaisin? Samalla ketteryydellä hän kapusi vielä ikämiehenä ystäviensä omenapuihin ja poimi puista hedelmät kuuluisaan omenaviiniinsä.
 
Jürgenin vetämät, satiirista kabareeta muistuttavat museokierrokset olivat ikimuistoisia, eikä yksikään päivä Jürgenin kanssa ollut samanlainen. Jürgenillä ja Pawel-pojalla oli omat verstaat. Näin ihan vain siksi, että Jürgen oli suurpiirteinen, Pawel pikkutarkka. Isällä ja pojalla oli myös hieman eri käsitys siisteydestä, joten erilliset verstaat säilyttivät yleisen rauhan. Hermoja koeteltiin etenkin silloin, kun Jürgen ja Pawel uurastivat yhdessä yli 2 000 tuntia Goljatin, 5 000 kiloa painavan, 75-miehisen orkesterionin korjaustöissä. Hienosti onnistuneen työn tulos kuuluu nyt museossa.
 
Jürgen ei arastellut kutsua tärkeitä ihmisiä museoon, ja monet vastasivatkin kutsuun. Hänen suureksi ilokseen museossa ovat käyneet myös edesmennyt presidentti Mauno Koivisto sekä presidentit Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen. Museolla oli ja on yhä paljon ystäviä myös kulttuurialan, erityisesti musiikin vaikuttajissa.
Liisa ja Jürgen Kempf
Jürgen sotilaskuva

Jürgenin varhainen elämä - panssarista posetiivin kampeen

Jürgen syntyi Saksassa Damstadtin kaupungissa 1943. Hän oli pikkupojasta pitäen taiteellinen, käsistään kätevä ja piti esiintymisestä. Jürgen maalasi koko elämänsä ajan tauluja ja museossa hänen taiteellista kädenjälkeään näkee lukuisissa hänen rakentamisessaan musiikkilaitteissa.

Jürgen haaveili arkkitehdin urasta, mutta päätyikin armeijan leipiin. Hän eteni panssariupseeriksi, mutta ura katkesi paukahdukseen, työtapaturmaan, mikä jätti hänelle ikuisen tinnituksen. Kuulovika vei hänet armeijasta eläkkeelle, mutta ei haitannut elämää myöhemmin mekaanisten musiikkilaitteiden parissa. Jürgen ei kaivannut armeijaan, sillä eläke avasi mahdollisuuden uuteen elämään mekaanisten musiikkilaitteiden parissa. Pian hän oli perheineen Suomessa ja isännöi Mekaanisen Musiikin Museota.

Saksalainen savolainen

Jürgen pysyi loppuun asti Saksan kansalaisena. Hän ei osannut sanaakaan suomea, kun perhe muutti Tuusniemelle. Se ei menoa haitannut. Jürgen tuli heti mainiosti savolaisten kanssa toimeen, piti savolaisesta huumorista ja jutteli sujuvasti kaikkien kanssa, vaikka ei ymmärtänyt mitään toisten puheesta. Pawel ja Liisa-vaimo seurasivat kerran huvittuneina, kun tuttu isäntä kertoi
Jürgenille hiihtokisoista. Jürgen nyökytteli kiinnostuneen näköisenä. Kun isäntä lopetti, Jürgen totesi tyynesti: ”Meidänkin kissa on ollut kaksi viikkoa karkuteillä.” Kielitaitoinen Jürgen opetti perheen papukaijoille saksaa, englantia sekä suomea ja niinpä myös linnuista tuli kolmikielisiä.
 
Jürgen opetteli kantapään kautta rakentamaan ja korjaamaan mekaanisia musiikkilaitteita ja opetti taidon myös pojalleen. Jürgenin intohimo oli saada laite eloon. Paras laite oli aina se, mikä soi. Hän ei antanut periksi, vaan tutki ja kokeili niin kauan, että laitteesta lähti musiikkia. Hän työskenteli verstaassaan usein yötä myöten ja kutsui perheen kuuntelemaan uusia ääniä vaikka keskellä yötä. Kutsu perheelle kävi myös kerran, kun hän oli uurastanut viikkoja urkujen parissa.
 
Pawel ja Liisa riensivät paikalle. Hetki oli juhlallinen, kun Jürgen käynnisti urut. Urkujen uumenista kuului vain kerran vaimeasti *plyyh*, eikä sitten muuta. Kotiyleisö ratkesi nauruun. Jürgen suuttui. Pawel ja Liisa juoksivat nopeasti pois verstaasta. Pian perherauha palasi ja urut olivat oikeasti kunnossa.

Aika Jürgenin jälkeen

Ilman Jürgenin entistämis- ja rakennustaitoja museo ei olisi koskaan voinut kartuttaa kokoelmaansa niin mittavaksi, mitä se on nyt. Perheellä ei olisi ollut varaa hankkia vastaavia laitteita valmiiksi restauroituina. Rikkinäiset laitteet heräsivät uuteen loistoon Jürgenin ja Pawelin käsissä. Kokoelma kasvoi myös Jürgenin itse rakentamilla laitteilla.

Museon alakerrassa ei enää leijaile ruoanlaittoa rakastavan Jürgenin herkullisen saslikin tuoksu. Vaikka Jürgen on poissa, hänen henkensä ei ole jättänyt museota. Pawel on varma, että isä käy siellä yhä tekemässä pientä jäynää. Museossa tapahtuu nykyisin käsittämättömiä asioita. Toisinaan ovi, mikä ei ole temppuillut 20 vuoteen, pamahtaa kesken kierroksen takalukkoon. Joskus taas soittimista irtoavat itsestään letkut, mitkä eivät ole koskaan ennen olleet irti. Ihmisenä Jürgenissä yhdistyivät persoonallisella tavalla empaattisuus, tunteellisuus, energisyys, värikkyys ja  ristiriitaisuus. Varmaa on, että kuka Jürgenin tapasi, ei häntä unohtanut.


Referoitu toimittaja ja tarinantekijä Vuokko Viljakan tekstistä. Alkuperäinen pidempi teksti on nähtävillä museossa.